Lepakkomies

Harvoin luovutan lukemisen suhteen, mutta pitäisiköhän tässä kohtaa jo luovuttaa. Jo Nesboa on kehuttu kirjailijana joka paikassa ja teokset ovat saaneet lukuisia palkintoja. Kuitenkin hänen ensimmäistä Harry Hole-kirjaansa Lepakkomies olen yrittänyt lukea koko vuoden ja lainannut sen kirjastosta ehkä 20 kertaa. Joka kerta kirja jää minulta kesken. Lukeminen vaan tökkii.

Jo Nesbon Lepakkomies on ilmestynyt 1997. Itse yritin lukea pokkaria, jossa oli 489 sivua. Rikostutkija Harry Hole on lähetetty Australiaan tutkimaan nuoren norjalaisnaisen murhaa. Hole saa työparikseen aboriginaalin Andrew Kensingtonin ja he ystävystyvät. Kun ratkaisu tuntuu olevan käden ulottuvilla, osoittautuu, ettei kumpikaan ole sitä miltä näyttää. Holen oman menneisyyden haamut ajavat hänet vaikeuksiin.

Mikä kirjassa siis tökkii?! En vaan pääse lukurytmiin. Kirjassa on mielestäni liikaa kuvailtu Australian ja aboriginaalien kulttuuria. Kirjan juoni on hidas. Murhan selvittäminen kestää ja kestää. Olen kuitenkin saanut luettua yli 200 sivua kirjaa. Vieläkään en osaa päätellä murhaajaa. Varmasti juoni jää minulle rikkonaiseksi, koska jokaisella lainauskerralla pääsen vain parikymmentä sivua eteenpäin. En silti aio luovuttaa kokonaan, koska murhaaja pitää saada selville.

Takamäki ja Luupuisto

Jarkko Sipilä on yksi kotimainen dekkaristi suosikkini ja etenkin hänen Takamäki-sarjansa. Takamäki-sarjaan kuuluu 14 kirjaa, joista viimeisin Luupuisto ilmestyy kesällä 2014. Kirjat kertovat rikoskomisario Takamäestä, ataripoliisi Suhosesta ja ylikonstaapeli Joutsamosta, jotka tekevät töitä Helsingin murharyhmässä. Vaikka jokaisessa osassa on oma murhansa, niin henkilöiden yksityiselämä menee eteenpäin ja siksi suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä. Eikä kannata ensimmäisen kirjan jälkeen luovuttaa vaan kirjat paranevat edetessään, näin on moni todennut. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa pääkaupunkiseudulle, joten täällä asuessani tapahtumapaikat ovat tuttuja. Kirjat tempaisevat niin mukaansa, että odotan koko ajan törmääväni Suhoseen varjostushommissa ja muistelen kulkiessani missä mikäkin murha on tapahtunut.

Luupuistossa sienestäjä löytää Keskuspuistosta ihmisen kyynerluun. Poliisikoirat löytävät hetkeä myöhemmin ruumiin, mutta liittyvätkö nämä toisiinsa. Takamäen ryhmä huomaa pian, että kyseessä on isompi tapaus, johon liittyvät vanhat tapahtumat. Luupuistossa on 251 sivua. Kirja ei ole parasta Sipilää, mutta kuitenkin tempaisee mukaansa. Juoni on mielenkiintoinen eikä jää junnaamaan paikalleen. Kirjassa ei myöskään kuvailla liikaa ympäristöä. Takamäen ja muiden kumppaneiden yksityiselämä on mennyt taas eteenpäin ja kirjaan on saatu myös uusia henkilöitä. Jännittyneenä jään odottamaan seuraavaa dekkaria.

OMG – Häähössötystä aakkoskarkein.

Luin Laura Paloheimon ensimmäisen kirjan Klaukkala vuonna 2012. En pitänyt kyseisestä kirjasta, koska se ei ollut mielestäni mukaansa tempaava. Toivoin hänen seuraavan kirjansa olevan juonellisesti parempi. OMG on ilmestynyt 2013 ja siinä on 318 sivua. Olen lukenut kirjan noin vuosi sitten marraskuussa 2013. Kirja tuli mieleeni, koska Paloheimolta on ilmestynyt taas uusi kirja, josta varmaan saatte arvoteluni myöhemmin.

OMG kertoo parhaista kavereista Annasta ja Karlasta, jotka pyörittävät omaa hääsuunnittelufirmaa. He toteuttavat kaikki hääparien villeimmätkin toiveet ja huolehtivat, että hääjuhla sujuu moitteettomasti. Heidän tavoitteensa on luoda jokaiselle parille täydelliset häät. Anna on juuri eronnut unelmapoikaystävästään ja yrittää deittipalvelun kautta löytää elämäänsä uutta täydellistä aakkoskarkkiriviä.

Kirjan juoni oli parempi kuin Klaukkalassa ja kirja tempaisi mukaansa. Kirja oli täynnä hörhelöitä ja hääunelmia, minkä vuoksi se sopikin hyvin pimeän syksyn piristykseksi. Koin kuitenkin, että kirjan juoni oli liian pitkä ja asioita oli venytetty liikaa. Kirjaa lukiessa tekee mieli aakkoskarkkeja, koska jokainen luku on merkattu aakkoskarkilla eikä päähenkilökään voi olla niitä ilman. Lukupäiväkirjaani olen kirjoittanut, että haluan oman hääpalvelun!

Pankkimaailman murhamysteeri

Jarkko Sipilän & Scott Stevensonin Rahan metsästäjät kertoo New Yorkin Wall Streetin finanssikeskuksen hurjasta menosta vuosina 2007 ja 2008. Erityyppisiin paketteihin paketoituja asuntolainojen johdannaisia myydään kuumeisesti. Kirjassa kuvataan ahneita ja välinpitämättömiä pankkiireita ja heidän perhe-elämäänsä. Tai lähinnä pankkiirit käyvät kääntymässä kotisohvalla ja istuvat työpaikkaa vastapäätä olevassa kapakassa. Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain. Sipilän kirjoittama murhamysteeri ja Stevensonin kuvaus pankkiirien työstä. Lopulta kaksi tarinaa nivoutuvat yhteen. 

Pankkimaailmaan sijoittuva dekkari julkaistiin samaan aikaan Suomessa ja USA:ssa vuonna 2013. Kirjassa on 296 sivua. Luin kirjan lähinnä siksi, että pidän Sipilän dekkareista. Odotin siis hyvää dekkaria. Lainasin kirjan kaksi kertaa, koska lukuvauhtini oli todella hidas. En tahtonut saada juonesta kiinni ja kaksi erillistä kirjoitustapaa jotenkin häiritsivät lukemistani. Kirjan alussa käsiteltiin paljon rahamaailmaan liittyvää tietoa ja käsitteet olivat minulle hankalia. Kirja kuitenkin parani loppua kohden eli kärsivällisyyteni palkittiin.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sitten viime blogikirjoitukseni. Päätin aloittaa elämäni alusta eli erota, muuttaa ja löytää uuden rakkauden. Kesän aikana tuli luettua liian vähän, mutta nyt kirjastosta lainattu pino vihjaa siihen suuntaan, että lukuinto on taas löytynyt.

Tuomas Kyrön uusin romaani tältä kesältä ”Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja” vie erilaisen alun tai sanoisinko lopun äärelle. Sysisuomalainen Mielensäpahoittaja on tekemässä testamenttia ja puista arkkua. Testamenttia ei voi kirjoittaa kuin perinteisesti vanhanaikaisella mustekynällä, mutta nykypäivänä mustetta ei saa ihan mistä tahansa. Sitä varten pitää lähteä pojan kanssa kaupunkiin ja hotelliin, jossa Mielensäpahoittaja tapaa ”sivistyneen lättähatun”. Tietysti arkkuakin pitää kokeilla, ettei ihan missä tahansa joudu makaamaan eikä sekään onnistu ilman kommelluksia. Pojankin elämää ja parisuhdetta Mielensäpahoittaja ehtii järjestellä samalla kun joutuu ”pakon” sanelemana tutustumaan nykyaikaan.

Tällä kertaa kirja etenee romaanimaisesti eikä pakinatyyliin niinkuin aiemmat Mielensäpahoittajat. Sivuja kirjassa on 157. Kirja ei ehkä ole paras Mielensäpahoittaja, mutta ehdottamasti viihdyttävä. Kirjassa nousevat enemmän esille sivuhahmot kuin aiemmissa, mikä ei ole huono juttu. Toivon, että kirja ei jää viimeiseksi Mielensäpahoittajaksi vaikka sellaiselta kirjan kulku vaikuttaa.

Operaatio Lipstick

Chick lit, mitä se tarkoittaa? Wikipedian mukaan ”Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Tarina sijoittuu yleensä maailman suurimpiin metropoleihin, ja päähenkilönä on useimmiten 20–30-vuotias sinkkunainen, jolla on kiinnostava ura viestinnän, muodin tai viihdeteollisuuden parissa. Tyyli tuli tunnetuksi 1990-luvun puolivälissä Helen Fieldingin ensimmäisen Bridget Jones -romaanin myötä. Britanniasta ja Yhdysvalloista lähtenyt liike on ilmiönä maailmanlaajuinen ja suosittua erityisesti Itä-Euroopassa ja Intiassa. Suomalaisen chick litin vähyyttä perustellaan muun muassa sillä, että suomalainen chick lit ei olisi uskottavaa vaan tuntuisi tekemällä tehdyltä. Näin siksi, että chick lit sijoittuu yleensä aina maailman suurimpiin metropoleihin. Suomesta siis puuttuu ympäristö, johon tyypillisen chick litin päähenkilön voisi sulavasti sijoittaa. Lisäksi jotkut kustannustoimittajat ajattelevat taskukirjojen ostajien olevan nuorempia kuin kovakantisten lukijat. Heidän mielestään chick litin yleisö olisi Suomessa sitä ikäluokkaa, joka lukee nuortenkirjoja, minkä takia lukijakuntaa ei syntyisi riittävästi.” Ihan siis mun juttu!

Selailin lukupäiväkirjaani kun löysin Operaatio Lipstickin arvion. Olin antanut kirjalle huonot arvosanat, mutta ajattelin silti laittaa ajatukseni kirjasta blogiini. Eihän kaikkien kirjojen tarvitse olla sitä ehdottomasti-suosittelen-kamaa =)

Operaatio Lipstick on Pia Heikkilän esikoisromaani. Kirja, jossa on 283 sivua, ilmestyi vuonna 2013. Bongasin kirjan värikkään kannen Helsingin Kirjamessuilta viime syksynä. Takakannen teksti lupasi mielestäni pommien räiskettä ja romantiikkaa. Lisäksi takakannen Helsingin sanomien kommentti: "Tuntematon sotilas kohtaa Bridget Jonesin ja sitten he menevät sänkyyn" sai mielenkiintoni heräämään entisestään. Chick littiä Afganistanissa.

Kirja kertoo kolmekymppisestä suomalais-brittiläisestä Annasta. Anna on sotakirjeenvaihtajana Afganistanin Kabulissa. Annan aika kuluu jymyjuttujen ja miesten metsästyksessä. Aina seksiin valmiita sinkkumiehiä sotatantereella tuntuu riittävän. Lopulta Anna kyllästyy pelkkään seksiin ja alkaa kaivata pysyvämpää ihmissuhdetta, mutta sen löytäminen keskeltä pommituksia ei ole kaikkein yksinkertaisinta.

Kirjan alussa Anna tapaa Markin, unelmien miehen. Mark on kuitenkin etäinen Annaa kohtaan vaikka ilmestyykin usein samoihin paikkoihin. Seikkailujuoni lähtee liikkeelle kun Anna ja hänen ystävänsä Kelly päättävät antaa opetuksen Kellyn kaksinaamaiselle miesystävälle Richielle. Richiellä tuntuu olevan yhteyksiä Afganistanin laittomiin asekauppoihin ja myös Mark liittyy kuvioon jotenkin. Naiset aloittavat Operaatio Lipstickin ystäviensä avustuksella ja suhteita käyttäen. Oman lisänsä seikkailuun tuovat Annan kameramies Tim, joka selvästi salailee jotakin ja kilpaileva kirjeenvaihtaja Sabitha, aina puhtaana ja pinkkinä sotatantereella.

Kirja oli minulle kuitenkin pettymys. Lukemisen aikana tuli usein lukujumi eikä kirja tempaissut mukaansa. Mielestäni päähenkilö Anna ei ollut henkilönä mielenkiintoinen tai samaistuttava. Mitäpä silti kotihoidon sairaanhoitaja tietää Afganistanin sotatantereella olemisesta eli se siitä todellisesta samaistumisesta. Kirjassa oli paljon sodankäynnin kuvausta ja juoni eteni hitaasti. Juoneen oli sekoitettu seikkailua, rakkautta ja romantiikka. Huumoriakin oli yritetty laittaa mukaan. Seksikohtaukset olivat välillä roiseja, mutta aika irrallisia itse asiayhteydestä. Kirjassa oli mielestäni myös töksähtävä loppu, jotain oleellista jäi puuttumaan. Jäin melkein kaipaamaan jatko-osaa kirjaan, jotta tietäisin miten Annan rakkauselämän kävi eli ei kirja loppujen lopuksi niin huono ollut. Kevyttä lukemista ja Chick littiä ainakin.

Räjähdysherkkää

Nina Cormier kuvitteli viettävänsä elämänsä onnellisinta päivää. Yhtäkkiä hänet on jätetty alttarille ja samaan aikaan, kun vihkimistilaisuuden olisi pitänyt olla, räjähtää kirkossa pommi. Yllätykset eivät lopu siihen kun Ninalle selviää, että hän on itse ollut pommin kohteena. Kuka yrittää tappaa Ninan ja miksi? Komea, mutta kylmänoloinen pommiryhmän poliisi Sam Navarro yrittää kaikin keinoin pelastaa kaupunkia pommimieheltä ja pitää Ninaa hengissä. Pystyykö Sam pitämään kauan sitten tekemänsä päätöksen ja tunteensa kurissa.

Räjähdysherkkää on julkaistu alunperin 1996, mutta suomeksi se on käännetty vasta vuonna 2012. Pokkarissa on 312 sivua. Juoni ei jää junnaamaan paikalleen vaan etenee hyvällä tahdilla ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Pidin päähenkilöiden välillä alusta alkaen olleesta kipinästä ja leikittelystä. Räjähdysherkkää sai minut myös punastelemaan bussissa ja meinasin ajaa pysäkin ohi kirjan viedessä mukanaan. Tess Gerritsen on kirjoittanut ennen sairaalatrillereitä kahdeksan romanttista trilleriä. Yhden luettuani halusin lukea ne kaikki, joten nämä Harlequin-pokkarit ovat olleet minulle oikea metsästyksen kohde. Niissä on jännitystä ja romantiikkaa sopivana yhdistelmänä eivätkä ne ole liian raakoja kuten ehkä jotkut Gerritsenin sairaalatrillerit. Räjähdysherkkää löytyy kirjastosta ainakin pääkaupunkiseudulla.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”

Kun minulle selvisi, etten tiennyt Tuomas Kyrön kirjoittaneen kolmatta Mielensäpahoittaja-kirjaa. Miniä on ilmestynyt Kirjan ja ruusun päivänä vuonna 2012 ja siinä on 122 sivua. Miniä kertoo Mielensäpahoittajan ja tämän miniän välisistä suhteista. Miniä on aina yrittänyt parhaansa, mutta tuntee aina epäonnistuneensa appiukkonsa kanssa. Nyt appiukko tulee pääkaupunkiseudulle viikonlopuksi ja tietysti miniän tärkeät työneuvottelut siirtyvät samalle viikonlopulle. Miniän ei auta kuin ottaa appiukko mukaan neuvotteluun venäläisten kanssa. Luvassa on siis humoristisia sysisuomen ja venäjänkulttuurin yhteentörmäyksiä.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (2010) ja Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (2012). Molemmissa kirjoissa on 130 sivua. Kirjat kertovat 80-vuotiaasta suomalaisesta miehestä, jonka vaimo on joutunut terveyskeskuksen vuodeosastolle ja miehen on opeteltava elämään yksin omassa tuvassaan. Kirjassa on humoristinen ote tämän päivän maailmanmenoon ja siihen entiseen, jolloin kaikki oli Mielensäpahoittajan mukaan paremmin. Ensimmäisessä osassa keskitytään enemmän päivittäiseen selviytymiseen, ulkopuolisen avun hyväksymiseen ja ystävän menetykseen. Toisessa osassa käsitellään perinteistä ruuanlaittoa eli perunaa monessa muodossa. Kirjoissa on myös muutama muu hahmo kuten naapuri Kolehmainen, poika, bussissa matkaavat koululaiset ja tohtori Kivinkinen, jotka tuovat värikkyyttä kirjaan. Mielestäni kirjoja lukiessa on oivallettava tietty ”vanhan miehen” rytmi, jotta niistä saa enemmän irti.

Kaikki kolme Mielensäpahoittajaa saavat mielestäni lukijan hyvälle tuulelle eli sopivat luettavaksi silloin kun kaipaa piristystä.

Pirunsaaren veljekset

Oho. Kiitos kaikille kommentoijille kannustuksesta vaikka en ole yhtään kirjakommenttia vielä edes antanut =) Tässä tulee nyt ensimmäinen. Tuija Lehtisen romaanit veivät minut aikanaan nuorten romaanien kautta aikuisten romaanien maailmaan. Lehtinen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani ja tulen häneen varmasti palaamaan blogissani useamman kerran. Hänen kirjoissaan on jännitystä ja huumoria, mutta ennen kaikkea romantiikkaa. Kirjat ovat kevyttä, helppoa ja mukaansa tempaavaa luettavaa. Juonet eivät ole liian hankalia ja monimutkaisia, mikä sopii hyvin rankan päivän jälkeen.

Pirunsaaren veljekset on Tuija Lehtisen toinen romaani vuodelta 1985. Kirjassa on 304 sivua. Kirja kertoo Sarista, jonka elämä muuttuu äidin yllättävän kuoleman jälkeen. Sari päättää ottaa eläinlääkärin paikan Mutulan maalaiskylästä, jonne hänen äitinsä on muutama vuosi sitten muuttanut. Pian Sari huomaa, ettei tuntenut äitiään ollenkaan ja alkaa epäillä, ettei äidin kuolema ollutkaan onnettomuus. Kohta myös Sari on vainoajan kohteena. Pirunsaaren poikamiesveljeksien ympärille kiertyy salaisuuksia ja useampi veljeksistä alkaa pyöriä Sarin ympärillä. Kenet Sari lopulta valitsee? Miten Sarin ulkomailla asuva veli ja ylikontrolloiva isoäiti liittyvät kirjan juoneen?

Miksi luin kirjan vasta nyt, on itsellenikin arvoitus. Pidin kirjan maalaisromantiikasta. Mieleeni tuli Anneli Kivelän Katajamäki-sarja ja unohdinkin välillä olevani Mutulassa enkä Katajamäellä. Kirjaan oli ujutettu hieman jännitystä, mutta ennen kaikkea kirjassa oli arkista romantiikkaa. Juonenkäänteitä oli ehkä enemmän kuin uudemmissa Lehtisen kirjoissa. Kirjasta huokui myös nostalginen 80-luku. Kirja sopii siis maalaisromantiikan ystäville.

Mariccen

Heips.

Olen Marika kolmekymppinen nainen ja asun pääkaupunkiseudulla. Ystäväni sai minut pitkän ja sinnikkään suostuttelun jälkeen aloittaman oman kirjablogini. Lempinimi on myös ystävältäni lähtöisin. Olen vieraillut ystäväni blogissa ja saanut häneltä kehuja kirjoituksistani. Siitä, olenko hänen kehujensa arvoinen, olemme eri mieltä =) No, nyt te muutkin saatte lukea ajatuksiani lukemistani kirjoista.

Olen hieman myöhäisherännäinen lukemisen suhteen. Opin lukemaan vasta ekalla luokalla. Siihen asti katselin kirjoista vain kuvia ja selailin Aku Ankkoja. Oikeastaan vielä kolmannelle luokalle asti lainasin kirjastosta värikkäillä kuvilla varustettuja lastenkirjoja kun luokkakaverini olivat jo lukeneet kaikki Neiti Etsivät. Pikkuhiljaa löysin nuorten kirjat ja maailmani avartui kohti aikuisten kirjoja. Aku Ankasta en kuitenkaan ole luopunut =)

Vietän joukkoliikenteessä aikaa kahdesta kolmeen tuntiin päivässä, joten työmatkat sujuvat ehdottomasti mukavammin kirja kädessä. Olenkin viimeisen parin vuoden aikana lukenut enemmän kirjoja kuin koskaan aiemmin. Tykkään lukea erityisesti kirjoja, joissa on jännitystä ja romantiikkaa. Kaikista nolointa on naureskella bussissa kovaan ääneen hyvän kirjan parissa tai punastella romanttista kohtausta lukiessa.

Toivottavasti saan teidän innostumaan jostain lukemastani kirjasta ja viihdytte kirjoitusteni parissa.

Mariccen